Yön Lapsi osa 3

Noiden lapsien tapaaminen oli todellakin hieno sattuma. Mielialani nousi kummasti, mutta siitä huolimatta pimeä verho ympäröi minua. Vaivun huomaamattani muistoihini ja kävelen konemaisesti eteenpäin huomaamatta, vai välittämättä, vastaantulijoista. Kylmä tuuli puhaltaa kadulla ja ihmiset kietovat takkejaan tiiviimmin ympärilleen. Tunnen viiman purevan voiman ja kiristän askeleitani. Kadun lamppujen valossa vaellan kohti taloa, jota kodikseni olen tottunut sanomaan. Avaan raskaan oven ja astun halliin, joka tervehtii minua tyhjyydellään.
Koko elämäni tuntuu menneeltä ainoan rakkaani mukana. Ainoa toiveeni on, että mustahuppuinen hahmo tulisi ja katkaisisi köynnökseni, joka on jo kasvanut liian kauan näinä suruntäyteisinä aikoina. Suolainen neste, jota kyyneleiksikin sanotaan, on ollut uskollinen seuralaiseni halki aikojen. Lapset, nuo viattoman silmuillaan olevat köynnökset, poistivat synkkuuden esiriipun edestäni hetkeksi, mutta esityksen jälkeen on vanhan tuttavan jälleen laskeuduttava parrasvalojen sammuttua. Tyhjiö sisälläni vaatii jälleen kerran uhrinsa.
Astelen kaarien kaiun halki läpi sokkelon. Ennen lopullista ratkaisua päädyn keittiöön. Tartun lasiin ja kaadan omaa huumettani, addiktiotani, lasin täyteen. Katselen tuota eliksiiriä aikani. Ihailen sen olemusta, sen kaunista väriä. Liikautan lasiani ja punainen järvi heilahtelee läpinäkyvien aitojen reunoja pitkin jättäen jälkeensä valumia. Tarkkailen lumoutuneena tuon meren liikehdintää ja alan tuntea itseni huonovointiseksi. En enää näe merta, vaan klöntin, jota sieluksikin sanotaan. Tunnen vatsani kääntyvän sisälläni ja heitän astian vihaa ja vastenmielisyyttä tuntien pois alustaltaan. Se jatkaa liikerataansa aina kiinteään maaliinsa asti. Osuma aiheuttaa räjähdysmäisen reaktion ja lasia lentää joka paikkaan. Seinät värjäytyvät karmiininpunaisista valumista. Kiroan itsekseni, mutten kadu tekoani. Sehän johtui vain inhimillisestä tunteesta ja sen purkautumisesta. Onko malja läikkynyt yli äyräidensä?