Yön Lapsi osa 1

Makaan vuoteellani voimattomana, haluttomana kohtaamaan uuden yön haasteet. Astumaan kadulle sen törkyjoukon sekaan. Voi kumpa olisi olemassa vaihtoehto, toinen elämäntapa, saati sitten elämä. Miksen edes voi herätä normaalisti, vaan päässäni soi tuhansien kasvottomien muodostama kaoottinen huuto, joka täyttää pääni. Tämä on kiroukseni, henkilökohtainen infernoni, jonka kohtaan joka yö. Joka yö kuoro tuntuu kasvavan uudella suulla ilman kasvoja. Kaikki päättyy päättyy vasta kuoltuani, tultuani tuhkaksi maan. Huokaisen syvään. Tässä on oma hienostuneen kieroutunut viehätys, tai ehkäpä alkukantainen, vietti, joka saa minut jalkeille joka yö yöltä, aina vaan uudelleen. Joka ikinen yö saan varoa askeleitani, jotka niin uhkaavina kaikuvat jalkakäytävillä ja tuubeissa. Joka yö vaarannan henkeni astuessani ulos kodistani, linnastani, joka muodostaa oman häkkini. Joka yö. Ilman vaihtoehtoa. Sitä kai sanotaan selviytymisen vietiksi. Tuo vietti on ajanut minua jo kauan, liian kauan. Vielä jonain päivänä astun vapauteen. Tuo päivä on vielä edessä, totean ja nousen jalkeille silkkilakanoiden syleilystä.

Lattia on kylmä ja se saa varpani kipristymään. Kävelen avaran makuuhuoneen ikkunan eteen ja raotan punaista samettiverhoa. Koko piha kylpee yön vihaisessa viitassa,ei valoa laske sisälleen. Kohotan katsettani ja tarkkailen kadulla vellovaa biomassaa. Kaukaa kuuluu jälleen luotien tuttu ropina ja joku sielu pääsee vapauteen, pakoon elämän taakasta. Tunnen lievää kateutta ja suljen esiriipun kadun näytelmän eteen rauhallisin liikkein. Kävelen kaapilleni, joka on vanhanaikainen, kuten kaikki muukin talossani. En pidä uudesta tekniikasta, joka on kuulemma tehokkaampaa. Olen elänyt tarpeeksi kauan arvostaakseni pienia asioita. Tunnen janon suonissani. Riuhtaisen kaapin oven auki ja tarkkailen vaatteitani. Siirtelen ja hypistelen ripustimilla roikkuvia vaatteita, joista jokainen voisi kertoa tuhat tarinaa. Lopulta löydän etsimäni ja hymyilen. Kurotan kädelläni täysin tumman puvun kaapista ja puen sen ylleni. Vilkaisen itseäni nopeasti peilistä ja suljen kaapin mahonkisen oven. Kävelen ripeästi ulos makuuhuoneestani käytävään, josta pääsee kaikkialle talossa. Astelen rappuset alas tultuani käytävän päähän ja menen ulko-ovelle. Kuulen tuulen ulvovan ja sieppaan takin naulakosta. Kuulen kaikenlaisia ääniä ulkoa. Ne muodostavat orkesterin ja soittavat sekavaa sinfoniaa lausuen samalla ruonoa, kertoen tuhat tarinaa. Huokaisen syvään ja astun kuistille. Lukitsen oven ja laitan hälyttimen päälle. Asuntomurrot ovat vain lisääntyneet viime vuosina. Ei ihmekään, sillä työttömyys on suuri ja huumeiden käyttö melko yleistä. Suuret huumekauppiaat käytännössä omistavat koko kaupungin. Kaikki on muuttunut viime vuosisatoina, ehkä jopa liikaa. En ole pysynyt mukana kehityksessä. Astun kuistilta yön pimeyteen silmät valppaina. Kävelen portille ja se aukeaa äänettömästi. Suljen sen perässäni ja ajaudun virran vietäväksi. Kävelen alas katua seuranani työssäkäyvät ihmiset, huumekauppiaat, poliisi ja muu yhteiskunnan pohjasakka. Muistelen menneitä aikoja ja havahdun nuoren miehen törmätessä minuun. Pyydän anteeksi ja jatkan matkaani alas entistä Mannerheimintietä. Nykyisin silläkään kadulla ei ole nimeä, kaikki ovat anonyymejä katuja. Kaikesta huolimatta ihmiset löytävät aina perille. Taksi liitää pääni yläpuolella sekoittaen tukkaani. Sukaisen hiukset kasvoiltani ripeällä huitaisulla. Kävelenyhä vain eteenpäin pilvenpiirtäjien sokkelossa, kunnes huomaan jotai häiriötä kadulla. Ihmiset huutavat ja osoittelevat kehän sisälle. Tunkeudun eteenpäin kuin varas nähdäkseni tutut kasvot vääristymässä irvokkaaseen ilmeeseen. Syyttävä sormi osoittaa minua. Hahmon takaa paljastuu suurikokoinen mies mastapunaisessa asussa. Miehen terävät silmät tarkkailevat minua ja yritän skoittua väkijoukkoon, joka alkaa hajaantua.
Yritän häivyttää miehen katseen, mutta hänen silmänsä tuntuvat polttavan reiän selkääni.