Kiroan tuuriani ja toivon, etten olisi noussut vuoteesta tänä iltana todistamaan jälleen lajitoverini raakaa murhaa, joka tapahtui hallituksen mukaan yhteiskunnan parhaaksi. Kaikkien yhteisten rauhallisten vuosien jälkeen meitä puukotetaan selkään. Nopeutan askeleitani ja poistun pikaisesti paikalta. Suolainen tippa puristuu silmäkulmaani ja lähtee valumaan puroa poskeani pitkin. Voi miksi juuri sinä? Huudan änen nimeaan sisälläni kyyntelten valuessa poskillani. Huomaamattani alan juosta ja löydän itseni syrjäisestä porttikongista nyyhkyttämästä. Voi Anne, pitikö sen juuri olla sinä? Huudan hänen nimeään tuskan repiessä sydäntäni kappaleiksi. Vilkaisen ohikulkevia sieluja vailla mielenkiintoa ja muutamat heistä heittävät minulle lantin tai pari. Pateettiset olennot! En tarvitse almujanne! Olen korkeammalla tasolla kuin te tulette koskaan olemaan! Te olette vain ravintoa, pelkkää lihaa ja elämän nektaria.
Nousen seisomaan ja vilkaisen molempiin suuntiin. Katu loistaa tyhjyydellään. Jostain kaukaa kuuluu kikatusta ja muuta puheensorinaa. Taas pahuksen nepoxin käyttäjiä. Pilaavat aivonsa hetken helpotuksen vuoksi. Ei se vie tuskaa pois enempää kuin vinna tai vanhanajan huumeet. Se on vain harhaa. Otan askeleen pois hämärästä turvastani ja sukellan kadulle. Kiiruhdan ohi ikkunoiden ja raskaiden ovien. Kävelen eteenpäin, vaikka jalkani tuntuvat harvinaisen kipeiltä. Tuo kipu tuntuu jumalalliselta. Luulin kadottaneeni tuon tunteen ylittäessäni rajan. Rajan pimeälle puolelle, jolla kaikki neoyhteiskunnassa tuntuvat elävän. Voi kumpa olisin tiennyt enemmän ennenkuin valintani tein. Kumpa olisin tiennyt maailman rappion ja julmuuden. Enää en voi kuin voivotella. Silti uteliaisuus johtaa minua eteenpäin pimeällä tielläni, jonka erheen kautta olen valinnut. Tulen jölleen tutuille kulmille. Katuvalot luovat keinotekoisen valon kadulle. Erään lampun alla seisoo pieni poika kauppaamassa jotain lehteä. Katselen poikaa ja tunnen toivoa ihmiskuntaa kohtaan. Kukaan ei kiinnitä pieneen kauppiaaseen minkäänlaista huomiota, vaikka poika sitkeästi yrittää saada ihmisten huomion. Hän vilkaisee sivulleen ja ilahtuu. Hänen sisarensa tulee häntä kohti ilmeisen iloisena kantaen leipää. Kävelen pojan luo ja hän kavahtaa taaaksepäin. Hymyilen ja hän rauhoittuu.
-Haluaisin ostaa lehden.
Poika antaa minulle lehden ilahtuneena sisaren seisoessa vieressä tarkkaillen kadun hiljenevää elämää.
-Kauppa ei taida käydä kovin hyvin?
-Ei sir. Kukaan ei huomaa minua, koska olen liian pieni, poika sanoo.
-Ette näytä kovin vanhoilta. Mitä teette kadulla tähän aikaan? Täällä on vaarallista.
-Ei ole mitään paikkaa mihin mennä ja pitäähän minun ruokkia sisareni. Vanhempamme kuolivat muutama vuosi sitten jengisodassa. Siitä lähtien olemme eläneet kadulla. Pojan ääni murtuu hänen mainitessaan vanhempansa.
Taputan poikaa pään päälle ja annan hänelle ylimääräistä rahaa sekä kehotan olemaan varovainen. Pojan silmöt loistavat ja hänen sisarensa tulee katsomaan tapahtumia. Hänen sisarensa huudahtaa ja kiittelee kovasti. Jatkan matkaani heidän katsellessa minun loittonevia askeleitani. Tunnen sydämeni täyttävän lämmön hehkusta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti