Lihamassat ohittavat minut hymyillen, osa hieman epäillen vilkuillen. Naiset pitkissä hameissaan kulkevat silinteripäisten pukuherrojen kanssa hilpeästi keskustellen. Näkymä muuttuu käännyttyäni seuraavasta kadunkulmauksesta päinvastaiseksi. Työläiset kulkevat laahaavin askelin kohti kotia, jossa heitä saattaa joku odottaa, toisia ainakin odottaa huono olo. Toiset taas potkiskelevat kiviä ja huutelevat ohikulkeville neideille sopimattomia saaden heidät kiristämään askeleittensa tahtia. Hymyilen ohikulkijoille, jotka tuskin edes huomaavat minua. Taas kuljen varjoissa. Kadun kaasulyhdyt jättävät varjoisia läiskiä kadulle. Sili niiden pehmeä valo lämmittää kulkijan mieltä yössä ja luo turvallisuuden tunnetta.
Löydän itseni tutun oven edestä. Ajatukseni (tai jalkani) ovat minut monena yönä tänne tuoneet. Tämä viihtyisä ravintola tuntuu jo melkein toiselta kodilta punaisine sohvineen, joihin aina uppoutuu niin miellyttävästi. Taukoamattomasta puheensorinan luomasta kotoisesta tunnelmasta.
Avaan oven ja aika tuntuu jälleen seisahtuvan paikalleen. Kaikki on kuten aina. Olen jälleen kotona. Istahdan pöydän ääreen seinän viereen ja hetken kuluttua tarjoilijatar tulee ottamaan tilaukseni kuten niin monena edellisenäkin yönä. Aina hän näyttää yhtä sievältä ja viattomalta. Hän tuo tilaukseni ja keskustelemme hetken. Juttelemme niitä näitä, lähinnä maailman tapahtumista ja lopulta rohkenen kysyä hänen nimeään. Anne, hän vastaa