Palaan muistoistani jälleen kylmään nykyaikaan vasten tahtoani. miksen voi vain palata ajassa takaisin noihin menneisiin rakkaisiin vuosiin, jolloin kaikki oli hyvin? Kävelen jääkaapille ja kaadan itselleni lasillisen hienointa viiniä. Se onkin niitä harvoja nautintojani enää. Mikään ei tunnu miltään, kuin olisin turtunut koko elämään. Mutta miten voisin turtua elämään, kun en sanan varsinaisessa merkityksessä enää edes elä? Olen yön kansaa, sitä alinta kastia, jota vihataan. Pelätään. Metsästetään kuin eläimiä. Kunpa jonain päivänä asiat olisivat toisin, mietin samalla kun annan punaisen nesteen muodostaa pienen pyörteen lasiini. Katselen tuota liikettä kadottaen itseni hetkeksi sen silmään, joka tuntuu jollakin tapaa ymmärtävän minua, hyväksyvän minut. Hyväksyvän, naurahdan sisälläni, eihän kukaan minua ole hyväksynyt enää vuosisatoihin. Miksi edes mietin koko asiaa? Suutahdan itselleni ja kaadan lasillisen kerralla sisääni. Koen hetkellisen huuman viinin virratessa vatsaani. Lämpö täyttää kehoni ja suuni vieno jälkimaku. Yritän kasata ajatukseni, jotka ovat todella sekavat, mutta se tuntuu mahdottomalta, ah niin mahdottomalta. Ajatukset sinkoilevat pääni sisällä kuin pingispallot konsanaan, enkä saa yhdestäkään kiinni. Sisälläni oleva tunnemyrsky alkaa muodostaa jo tornadoa. Mitä minun pitäisi tuntea? Syyllisyyttä siitä miksi minut tehtiin? Huonommuuden tunnetta? Ylpeyttä? Miten tässä väärässä ajassa voi tuntea yhtään mitään muuta kuin ulkopuolisuuden tunnetta ihmettelen ja kävelen pois keittiöstä.
Istun olouoneessa tuolille, joka on seurannut matkaani halki ajan ja maailman uskollisena kumppaninani. Tällä tuolilla on minulle suuri merkitys. Joskus tuntuu, että voisin sille uskoa kaikki asiani ilman että se tuomitsee minua. Olemmehan molemmat jo muinaisjäänteitä. Samasta ajasta tulemme ja yhdessä taivaltamme jatkamme loppuun asti. Hivelen sormellani tuolini käsinojaa kuin se olisi herkästi hajoava arvoesine. Tuo puun tuntu rauhoittaa mieltäni edes hieman ja saatan sulkea silmäni ilman, että kuoro alkaa laulamaan sisälläni. Kuoro, joka ei anna minulle armoa ennenkuin olen kulkenut täyden ympyrän. Milloin ja kenen toimesta ympyrä sulkeutuu, en tiedä. Tuntuu, että toivon sen tapahtuvan pian. Olen kulkenut pitkään, liian pitkään.